Pelkotiloja ja painajaisia

21. toukokuuta 2014

En olisi koskaan uskonut sen vaikuttavan niin vahvasti. Olin aina ollut koiraihminen, olin polvenkorkuisesta asti halaillut niin karvaisia, kuin karvattomiakin nelijalkaisia aina koosta riippumatta, enkä koskaan osannut pelätä. Äiti kyllä varoitteli, että tuon purema-episodin jälkeen saattaisi jäädä pelkoja, mutta sillä hetkellä minä vain nauroin ajatukselle.
Enää ei naurata. Näen useamman kerran viikossa painajaisia, joissa kiilusilmäiset koirat repivät kättäni, tai vaihtoehtoisesti yrittävät hyökätä kimppuuni ja herään aina paniikissa täristen. Unessa yritän piiloutua, mutta en koskaan pääse karkuun.. Pelon vakavuuden tajusin vasta, kun eräs päivä ohi kulkenut suuri seefferi sai sydämeni hakkaamaan, kuin sen pyrkisi ulos rinnasta ja kuin refleksinä tajusin miettiväni, että mihin kiipeän jos se hyökkää. Hölmöä, tiedän..


Meidän rakas Mini monsteri on ollut suuri apu ja lievää siedätyshoitoa jossain sisällä piilevälle pelolle. Se on vehnis urokseksi aika isohko, vaikka onkin henkisesti pikkuinen hellyydenkipeä pakkaus ja tulisi oikein mielellään syliinkin istumaan.
Mini on puhjennut kukkaan Helsingissä asustellessaan. Hänen ollessa uuden kodin ainoa nelijalkainen, on hän oppinut ottamaan ilon irti elämästä. Aiemmin Mini ei koskaan ollut nuoleskelijatyyppiä, mutta nykyään hän pussaa oikein mielellään! Intoakin piisaa, sillä hän leikkii kuin pentu, heittelee luuta niin, että kolisee. Ovelle vastaan hän juoksee pylly pyörien, vinkuu ja pyörii kuin hyrrä.
Toivottavasti pelko hiipuu ajan kuluessa..

6 kommenttia :

  1. Todella kauhea kyllä tuo hyökkäysepisodi. :/ Aina välillä mietin, että millonkohan mulle sattuu jotain, kun aina pusuttelen, retuutan, painin ja halailen kaikkia perheen koiria, oli ne sitten isoja tai pieniä. Suhtaudun pienellä varauksella nykyään isompiin koiriin, kun oman oman koiramme kasvattajalla eräs sakemanni murisi ja näytti hampaita minulle, kun viimeksi oltiin siellä käymässä ja menin sitä silittelemään. En tuolloin edes tajunnut, miten kovasti pelästyin, mutta nyt myöhemmin huomaan suhtautuvani isoihin koiriin erilailla kuin ennen.

    Tsemppiä muru <3

    VastaaPoista
  2. Minuakin on purrut iso koira (just saksanpaimenkoira) pienenä, mutta ei se pelko koskaan isoja koiria kohtaan ole laantunut. Tosin nykyään pelkään enemmän omien koirien, kuin itseni puolesta ja joka lenkki tehdään olkapään yli vilkuillen. Ahdistavaa, tiedän! Jospa se sulla helpottais. Täälläkin on siedätyshoitoa tarjolla :)

    VastaaPoista
  3. Voi ei murunen :( Todella kurjaa, että vaikutti noinkin kovasti. Tai ymmärränhän mä, sama mulla on käynyt aikoinaan kissojen kanssa. Onneksi oma katti on erilainen, niin ei osaa sitä pelätä. Muiden kissat onkin sitten vähän eri juttu. Toivottavasti pääsisit pelosta yli, koiria kuitenkin liikkuu niin paljon joka paikassa. Ja meille kans saat tulle siedätykseen, meidän koira tulee kaulaan halaamaan ♥

    VastaaPoista
  4. Kissojen kanssa mulla olikin se pelko, jostain lapsuudesta. Koiria ei ollut koskaan aiemmin tarvinnut pelätä, kun meilläkin ollut niin isoa kuin pientä ronttia.

    Tuun mielellään teitin koiria paijaamaan. :)

    VastaaPoista
  5. Oltaisiinkohan me joskus puhuttu siitä? Tuli mieleen nyt kun mainitsit. Ymmärrän miksi sulla on noita kilttejä pikkunaperoita. Ne ei ainakaan pääse paljoa vahinkoa tekemään, vaikka yrittäisivät purrakin. ;) <3
    Toivotaan, että helpottaa. Haluaisin kyllä vielä joskus oman karvakorvan.

    VastaaPoista
  6. Hyvä onni, että pääsit pelkällä hampaiden vilautuksella! Monesti ne ei edes varoita, niinkuin ei munkaan tapauksessa. Hyökkäsi vain suoraan kiinni.
    Samanlainen koissujen halailija olin minäkin. :)
    Parempi ehkä suhtautuakin varauksella, niin saattaa selvitä ilman ikäviä välikohtauksia, ellei käy huono onni.

    Kiitos tsempistä ihana.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, rakkauskirjeet ja lahjukset voi pistää osoitteeseen EHBblog@gmail.com. ;)